Aivan nykyisillä Kiasman kulmilla, Eduskuntatalon juurella, oli vielä 1970-luvulla miesten suosima kohtaamispaikka. Alueen uudelleenrakennuksen myötä – sekä aikojen, tapojen ja lakien muuttuessa – tämä toiminta hiipui julkisissa tiloissa. Nyt noista villeistä kielletyn seksin vuosikymmenistä on jäljellä vain muistoja, osin vielä kertomattomia tarinoita sekä muutamia kellastuneita lehtien skandaaliotsikoita.
Valdemar Melanko on tutkimuksessaan Puistohomot: Raportti Helsingin 1960-luvun homokulttuurista (2012) käsitellyt aihetta lähietäisyydeltä. Noihin aikoihin seksuaalisten vähemmistöjen seuranhakua leimasi salailu, syyllisyys sekä kiinnijäämisen ja väkivallan pelko – olihan homoseksuaalisuus tuolloin vielä kriminalisoitu teko. Toisaalta juuri 1960-luvun muistellaan olleen näilläkin leveysasteilla seksuaalisesti hillitöntä ja kokeilevaa aikaa, ainakin aiempaan verrattuna.
Kaupungilla seuraa etsittiin pimeän turvin, puistojen ja pisoaarien suojassa. Yksi halusi seksiä, toinen halusi vain katsella, kolmas oli liian humalassa tehdäkseen kumpaakaan: kaikilla oli omat syynsä ilmestyä paikalle.
Itkumuurin edustalla odoteltiin seuralaista
Yksi suosittu kohtaamispaikka sijaitsi ”Kissalanpoikien kujalla”, sillä notkahtavalla kevyenliikenteen väylällä, joka nykyään kulkee Kiasman ja Musiikkitalon editse, alkujaan Makasiinien läntisen päädyn ohi. Virallisesti väylän nimi oli Ala-Mannerheimintie. Homomiesten suosima iskupaikka siitä kehittyi 1940–1950-luvuilla, ja vielä 1970-luvun alussa siellä käytiin seuraa etsimässä. Alue jatkui Mannerheimin patsaalta Museokadulle asti.
Kujaa reunustavaa korkeaa kivetystä kutsuttiin ”Itkumuuriksi”. Sen edessä seisoskeltiin rivissä odottelemassa illalle sopivaa seuralaista. Siellä sijaitsi myös yksi kaupungin julkisista peltipisoaareista, joka oli vilkkaassa ja monipuolisessa käytössä: ”Mä kävin Kujalla vikana iltana ennen lainmuutosta tutustumassa svengiin ja oh my dears kuin siel jytäs! Meni niin lujaa ettei ollu pualeks tottakaa! Pömpelissä oli sil hetkel viis henkee sisällä….siin huudettiin niin et koko Kuja kaiku…”, pakinoi nimimerkki Bibinette Stadin slangilla 96-lehdessä (3/1971).
Sitaatissa mainittu lainmuutos viittaa homoseksuaalisten tekojen kriminalisoinnin poistamiseen rikoslaista vuonna 1971. Virallisesta sairausluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.
Yökulttuuri joutui lehdistön hampaisiin
Aika ajoin lehdistö, ajalle ominaisella suvaitsemattomuudella ja totuutta liioitellen, kiinnitti huomion yökulttuurin ilmiöihin, myös Kissalanpoikien kujan säpinöihin. Esimerkiksi Viikon totuus -lehti (1/1963) kirjoitti otsikolla ”Homofiilit jahtaavat poikasia ja miehiä Helsingin keskustassa” miesrauhan häirinnästä kaduilla: ”…hakuyritykset öisellä Mannerheimintiellä ovat katukuvaa tahraava vastenmielinen ilmiö. Jotakin olisi tehtävä ja nopeasti näitten sairaalloisten yksilöiden parantamiseksi ja poistamiseksi kunnon ihmisiä häiritsemästä. Ellei asioihin tule parannusta, ryhtyy lehtemme julkaisemaan nimiluetteloita.”
Toisinaan myös lehtikuvaajat ilmestyivät vinkin saatuaan luvattomasti järjestettyihin homotanssiaisiin.
Eipä tainnut muuten Touko Laaksonen öisillä retkillään 50–60 vuotta sitten arvata, että hänen piirustuksiaan olisi kerran esillä koko kansan katseltavissa taidemuseossa, ihan Kissalanpoikien kujan naapurissa.
Tekstin päälähteenä on käytetty juttusarjaa Homohistoriallinen Helsinki (hulivilipoika.blogspot.com), josta voi lukea lisää Helsingin homohistoriasta.
Aihetta laajemmasta näkökulmasta tarkastelee Kiasman intendentti João Laia artikkelissaan Tom of Finland: Yhteisöllistä kruisailua, joka on luettavissa näyttelyjulkaisussa.
