8.3. juhlitaan taas naisia, hyvää kansainvälistä naistenpäivää! Merkkipäivänä naistenpäivä on kulkenut pitkän matkan naisten oikeuksia ja tasa-arvoa esille nostavasta juhlasta kohti maailmanlaajuista naisten hemmottelupäivää, mutta eivät poliittisuus ja pyrkimys uudistuksiin ole täysin kadonneet nykymaailmassakaan – edelleen miesten ja naisten välisiin suhteisiin liittyy monenlaisia epäoikeudenmukaisuuksia, jotka kaipaavat korjaamista.
Mitä naisen tulee olla?
Korjaamista kaipaavat usein myös naisten omat asenteet ja odotukset sekä omaa itseään että toisia naisia kohtaan. Tällä hetkellä keskustellaan paljon kauneusihannemedian välittämän todellisuuden vaikutuksista nykyihmisen minäkuvaan ja sukupuoliseen ulkonäköön. Kun aiemmin minäkuva muokkautui perinteisesti luonnetta ja persoonallisuutta korostaen, tänä päivänä minäkuvan tuntuu toisinaan korvanneen kehonkuva, jolloin ulkonäkö koetaan jopa korostuneella tavalla minäkuvan peruselementiksi. Tiukentuneiden kriteerien ja odotusten ristipaineessa kauneusihanteemme siitä minkälainen ja -näköinen naisen eri iässä tulisi olla, vääristyvät helposti.
Yhden riemastuttavimmista ja terapeuttisimmista esimerkeistä naiskuvan laajentamiseksi – jopa kirjaimellisestikin – on tarjonnut Sisko Istanmäen romaaniin Liian paksu perhoseksi (1995) perustuva, ja Heidi Köngäksen ohjaama samanniminen elokuva vuodelta 1998. Pääroolissa ”ei ihan pikkuisena ihmisenä” Kaisuna loistaa upea Kaarina Hazard. Hazardin esittämän roolihahmon rohkea, aikaansaava ja ahkera esimerkki osoittaa, että ihminen saa olla minkä kokoinen tahansa – ja samalla hän tulee tehokkaasti rikkoneeksi myös vallitsevia normatiivisen naiseuden rajoja.
Lihavuus on kannanotto, vaikkei olisikaan
Hazardin huikea roolisuoritus palasi mieleeni, kun kirjoitin artikkelia turkulaisen kuvataiteilijan Iiu Susirajan valokuva- ja videotuotannosta. Susirajan performatiivisissa valokuvateoksissa isokokoinen taiteilija asettaa itsensä kameran eteen ilmeettömänä ja vakavana. Hän suuntaa katseensa häpeilemättä suoraan kameraan ja katsojaan, ikään kuin kontaktia hakien, mutta ei kuitenkaan sitä pyytäen, vaan pikemminkin sitä vaatien. Susiraja ei poseeraa kuvissaan, eikä hän ota ylleen mitään roolia, vaikkakin asut, esineet ja nykyisin myös kuvauspaikat ympärillä vaihtuvat: hän on kuvissaan aina vain oma itsensä.
Susirajan valokuviin ja videoihin liitetään paljon vahvoja yhteiskunnallisia ja jopa poliittisia sisältöjä. Usein niiden koetaan kommentoivan ja kyseenalaistavan nyky-yhteiskunnan kulttuurista naiseutta koskevia normeja, naisen yhteiskunnallista asemaa sekä vallitsevia sukupuolinormeja. Monet tulkitsevat Susirajan kuvat myös feministisinä ja voimaannuttavina, vahvana kritiikkinä vallitsevia kauneuskäsityksiä kohtaan sekä kannanottoina kehopositiivisuuden ja moninaisemman ja sallivamman kehonkuvan puolesta. Susiraja itse kuitenkin kiistää tekevänsä taiteessaan politiikkaa tai tarjoavansa kannanottoja yhteiskunnallisiin aiheisiin, mutta hän sallii katsojien tekemät tulkinnat ja kuviin liittämät teemat. Taiteilijalle itselle kuvissa kun on kyse ”tunteiden dokumentoinnista”, eli ihmissuhteiden kiemuroiden ja väärinymmärryksien sekä tunteiden ilmaisun ja vastaanoton vaikeuden ja haikeuden tallentamisesta.
Miksi koko on aina kannanotto?
”On jännää, että ihmiset ajattelevat, että lähtökohtani on joidenkin kauneuskäsitteiden kritisoiminen tai jokin yhteiskunnallinen. Minulla ei ole minkäänlaisia sellaisia lähtökohtia. Nämä asiat tulevat jälkikäteen. Minun lähtökohtani on puhtaasti esine ja miten sen liitän itseeni.”
– Iiu Susiraja
Iiu Susirajan valokuviin ja videoteoksiin voi tutustua taiteilijan yksityisnäyttelyssä Kuivakka ilo Kiasmassa 15.3.2019 – 28.07.2019.
