Kulutan aikaa ja haaveilen. Haaveissani virittäydyn hetkeksi toisenlaiseen todellisuuteen. Kuvittelen toisen ajan, jota nimitän tulevaisuudeksi. Jotain on tulossa.
Dreamy on näyttely, jossa katsotaan unelmia, fantasioita, painajaisia, näkyjä ja näkymiä queerin maailmassaolon merkkeinä ja potentiaalina jakamiselle, yhteisen maaperän löytämiselle. Miten taide on eri aikoina todentanut queer-aikaa? Ja miten voimme taiteen katsojina löytää pääsyn jonkin sellaisen pariin, josta emme osanneet edes unelmoida? Queer-aika asettuu lineaarista järjestyksen aikaa vastaan. Se on kronologian ulkopuolella, toinen todellisuus ja rinnakkainen heteroajalle (2). Eri vuosikymmeninä tehdyt teokset asettuvat omilla tavoillaan queer-aikaan, jossa ne hahmottelevat ja luovat uusia unelmia ja etsivät nautintoa. Dreamy on kokoelma queer-ajasta.
Näyttelyä varten kävin läpi Nykytaiteen museo Kiasman kokoelman lähes 9 000 teosta. Kun katsoin kokoelmaa, mietin, miksi huomioni kiinnittyy tiettyihin teoksiin ja tiettyihin ei. Millä perusteella valitsen Dreamyn teokset? Pohdin, milloin taideteos on queer. Asetin lähtökohdaksi, että queer on elettyä elämää, ei jotain tiettyä visuaalisuutta — että taideteos itsessään ei ole queer, ellei se linkity taiteilijan kokemuksiin ja niihin olosuhteisiin, joissa taiteilija toimii yhteiskunnassa. Ajattelin, että on tärkeää pohtia taiteilijan positioita ja niitä erilaisia risteyksiä, joissa teokset rakentuvat.
Kokoelmaa tarkastellessani mietin myös edustuksellisuutta eli erilaisia kysymyksiä representaatiosta. Tutkin, keiden taiteilijoiden teoksia kokoelmasta löytyy ja keiden ei, keiden taiteilijoiden teoksia löytyy enemmän, keiden vähemmän. Tein huomion, että suuri osa niistä kokoelmataiteilijoista, joiden tunnistin elävän queeriä elämää, oli homomiehiä tai sellaisiksi olettamiani. Naisia oli selkeästi vähemmän, muunsukupuolisia samoin vähemmän. Kansallisgalleria pitää kolmilokeroista tilastoa taiteilijoiden sukupuolesta, mutta luettelointi on mutkikas asia, sillä silloin voi kysyä: millä perusteella luettelointi tehdään ja miten usein sitä päivitetään? Onko esimerkiksi tarkoituksenmukaista ilmoittaa jo edesmenneen taiteilijan sukupuoli tilastoissa, ellei sitä häneltä koskaan kysytty?
Nyky-ymmärryksen mukaan sukupuoli ja seksuaalisuus ovat liikkeessä ja identiteetteinä liittyvät vahvasti kussakin ajassa käytössä olevaan sanastoon. Monet identiteettikategoriat ovat tulleet käyttöön vasta 1900-luvun lopulla tai 2000-luvulla, ja myös termin queer historia on monivaiheinen. Asian ydin on kuitenkin, että queer löytää merkityksensä normien ulkopuolelta. Olen ihastunut José Esteban Muñozin ajatukseen, että queer on jotain joka ei ole vielä olemassa, että se on jotain josta emme vielä tiedä: ”Queeriys utooppisena muodostelmana on muodostelma, joka perustuu halun ekonomiaan ja haluamiseen. Tämä halu on aina suunnattu siihen asiaan joka ei ole vielä täällä, objekteihin ja hetkiin jotka palavat odotuksella ja lupauksella.” (3)
Muñoz etsi vapautumista identifioitumisen ulkopuolelta, ja mitä enemmän olen queerin olemusta miettinyt, sitä enemmän ei-identifioituminen on alkanut kiinnostaa. Ajattelen, että kategorioita vastaan asettuminen on queerin ytimessä. Tällainen lukittautumista ja virran mukana menemistä vastaan asettuva elämä on laajemmassa mittakaavassa kaiken inhimillisen kasvun perusta. Elämä on liikkeessä pysymistä ja muutoksen hyväksymistä. En ihmettele sitä, että moni taiteilija on queer, tai että taiteilijuus ja queeriys kulkevat joskus käsi kädessä. Molemmissa on jotain uraa uurtavaa, halua ja kykyä keksiä uusia reittejä ja luoda elämää sisältä päin, omista haluista ja unelmista.
Sisältä ulos suuntautumiseen liittyy psykoanalyytikko Donald W. Winnicottin hahmotus välitilasta. Winnicottin mukaan lapsi oppii muodostamaan jatkuvuuden kokemuksen itsen ja ympäröivän todellisuuden välillä objekteilla. Objekti voi olla esimerkiksi pehmolelu tai lapsen vanhemmastaan piirtämä kuva. Objektit toimivat kiinnikkeinä sisäisen ja ulkoisen rajankäynnissä. Ne auttavat muodostamaan välitilan, jossa minä operoi toisten kanssa. (4) Välitilan ja objektien merkitystä on kiinnostavaa ajatella myös queerin kokemuksen muodostumisessa koherenttina maailmassaolon kokemuksena. Se, että voi löytää omia fantasioitaan ja sisäistä maailmaa ympäristöstään on kirjaimellisesti elintärkeää. Visuaalinen kulttuuri on keskeisessä osassa queer-representaatioiden näyttäjänä. Teokset ja kuvat ovat kiinnikkeitä oman maailman (dreams) ja todellisen maailman välissä.
Teosten tekeminen on myös taiteilijalle maailmassaolon tekemistä ja kiinnikkeiden löytämistä. Jessica Andrey Bogushin (s. 1987) Tumblrista löytämä kuva on objekti. Tumblr oli 2000-luvun alussa queer-yhteisölle tärkeä kuvien löytämisen ja sitä kautta itsen löytämisen paikka, ja Ehdotus kuvan sijoittamisesta (pingotettu, verho), 2017, on ”found object”, joka muokkaamisen eleellä sekä piiloutuu että tulee näkyväksi, itse kuva ja sen merkitykset ovat ”hiding in plain sight”. (5)
Olen syntynyt 1980-luvulla, ja itselleni hetero- ja cisnormatiivisessa kulttuurissa kasvaminen tarkoitti sitä, että koin olevani perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut. En tuntenut tai tiennyt yhtäkään queer-ihmistä kotikaupungissani. Kasvoin ajatukseen, että queeriyteni täytyy pitää piilossa. Lainasin kirjastosta salaa Alison Bechdelin Lepakkoelämää-sarjakuvia (6) etsien pääsyä maailmaan, jota en löytänyt ympäriltäni. Samalla koin, etten voi elää täysipainoista elämää, ellen voi olla avoimesti sitä mitä olen ja elää suhteissa joissa voin toteuttaa halujani ja seksuaalisuuttani. Tälle kokemukselle on nimi, ja se on kaapissa oleminen.
Eve Kosofsky Sedgwickin kirja Epistemology of the Closet (1990) eli ”Kaapin epistemologia” purkaa homo- ja heteroseksuaalisuuden sekä yksityisen ja julkisen kaksijakoisuutta. Sedgwick näkee jaon poliittisena cisheterokulttuuria vahvistavana ja ylläpitävänä toimintana. (7) Kun mietin seksuaalisuuden normittamista ja viime vuosikymmeniä erilaisten kaappien näkökulmasta, mietin miten queerit ihmiset ovat jotenkin löytäneet keinoja kommunikoida haluaan, yhteydentarvettaan ja kaipaustaan kaltaistensa pariin. Seuranhakuilmoituksissa on käytetty kiertoilmauksia ja on ollut salakapakoita, metsiä ja uimahalleja. Kaapitettu halu on löytänyt kohteita.
Kalervo Palsan (1947–1987) teoksissa haluamisen akti toimii pääsynä haavemaailmaan: halu on perverssiä ja se sytyttää kylmyyden ja pimeyden keskellä. Teoksissa halu purkautuu usein ahdistuksen ja pahan olon kautta, mutta halu etsii reaalimaailman kohteita joihin kiinnittyä. Kauhu, porno, seksuaalisuus ja kuolema kietoutuvat yhteen. (8) Mielenmaiseman kuvittaminen sitoo sisäisen kokemuksen arkitodellisuuteen ja tulee samalla luoneeksi kokonaisen uuden visuaalisen maailman.
Queerkulttuurissa yökerhojen vessat ja tanssilattia ovat perinteisiä intiimiyden ja yhteyden etsimisen ja löytämisen paikkoja. Jacolby Satterwhiten (s. 1986) En Plein Air: Music of Objective Romance: Track #1 Healing in My House -teoksessa (2016) lapsuudenkoti ja yökerho rinnastuvat yhtäläisinä minuuden rakentamisen paikkoina: yökerho on koti, virtuaalinen maailma on koti. Saman paikan jakavat ihmiset muodostavat yhteisön. (9) Myös Nan Goldinille (s. 1953) koti löytyi queer-yhteisöstä, ja sen kuvaaminen, tallentaminen, on ollut rakkaudenosoitus valitulle perheelle, tai sitten se on ollut korvike seksille, kuten hän All the Beauty and the Bloodshed -dokumentissa kertoo. (10)
Bogna Luiza Wisniewskan (s. 1988) maalauksissa on kaipausta läheisyyteen ja kouriintuntuvaan lämpöön. (11) Teoksen Crushing on repeat teksti ”I Want to Know What Love Is” on myös Foreignerin biisi, joka soi oman sukupolveni queerklassikkoelokuvan Fucking Åmål kohtauksessa, jossa päähenkilöt Agnes ja Elin pussailivat autossa. Queerit kuvailevat usein, että ensimmäinen queer-suudelma tuntuu kuin ensimmäiseltä suudelmalta ja ensimmäinen queersuhde kuin ensimmäiseltä suhteelta, että se on kokemus siitä miltä rakkaus oikeasti tuntuu.
On kiinnostavaa miettiä, mitä avoimeen ulkona kaapista elämiseen tarvitaan. Millainen yhteiskunta, kulttuuri ja yhteisö tukee jokaisen kykyä tavoitella itselleen sopivia suhteita ja seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisua? Viime vuosikymmeninä Suomessa on tapahtunut muutoksia lainsäädännön ja yhteiskunnan normien saralla niin sanotun yksityiselämän, seksuaalisuuden ilmaisun, suhdenormien ja sukupuolen ymmärtämisen alueilla. Tietyt ennen alakulttuureille kuuluneet käytännöt, esimerkiksi kinkyily, ovat valtavirtaistuneet, ja toisaalta monet queerkulttuureille ominaiset separatistiset yhteentulemista fasilitoineet tilat ovat kuihtuneet kasaan. Näkyvyydellä on monia puolia, ja joskus piilopaikka tarjoaa suojan ja turvan. Kysymys ulkona kaapista elämisestä johtaa takaisin representaatioiden merkitykseen. Sillä, mitä näemme, on perustavanlaatuinen merkitys siihen, mitä haluamme ja minkä tiedämme mahdolliseksi.
Somaattinen traumaterapeutti Andrea Glik kirjoittaa, että kaikkien olisi hyvä ympäröidä itsensä glimmer-asioilla, asioilla jotka säteilevät iloa. Glimmerit ovat jonkinlainen konmarittamisen vastakohta: sen sijaan, että hankkiudutaan kaikesta sellaisesta sälästä eroon joka ei tuota iloa, ympäröidään oma elämä tavaroilla, objekteilla ja asioilla jotka muistuttavat siitä, mistä pidämme ja mitä maailmaa olemme osa. Glik kuvailee glimmereitä triggerien vastavoimana, turvan merkkeinä. (12)
Vastaavanlainen glimmerien idea on ollut läsnä Dreamyn kokoamisessa: taideteokset ovat objekteja, joilla ympäröimme itsemme ja jotka siten ankkuroivat meidät sellaiseen maailmaan, joka tuottaa nautintoa ja jossa olemme kuin kotonamme. Glimmerit toimivat aktiivisesti meissä, turvaa luovina maadottavina elementteinä. Näyttely rakentuu sen ajatuksen varaan, että nimetyllä queeriydellä on merkitystä, ja että tuo merkitys itsessään on glimmer. Teos on glimmer silloin, kun se toimii haluttavana, parantavana, ihanana, voimaannuttavana, lämpimänä, turvallisena, samastuttavana, maadottavana tai kotoisana elementtinä. Jokainen teos ei varmasti aiheuta näitä tunteita, vaan mukaan mahtuu paljon kipua ja ristiriitoja. Teoksen ei myöskään varsinaisesti tarvitse aiheuttaa mitään — riittää, että se on. Queer on kumouksellisesti eletty elämä ja positio.
Dreamy on todellinen unimaailma, navigointia heteroajan ja queer-ajan siirtymissä ja valtasuhteissa, unelmointia, muistamista ja todeksi tekemistä.
Kirjoittaja on helsinkiläinen freelance-kuraattori ja kirjoittaja, joka on kiinnostunut halun, ihmissuhteiden ja taiteen tekemisen kosketuspinnoista.
Viitteet
- Edith Södergran, Maa jota ei ole (1925), teoksessa Kultaiset linnut (Hämeenlinna: Karisto, 1990), 117–118.
- José Esteban Muñoz, Cruising Utopia. The Then and There of Queer Futurity (New York: New York University Press, 2009), 25.
- Muñoz, Cruising Utopia, 26.
- Donald W. Winnicott, Playing and Reality (London and New York: Routledge 1991 (1971)).
- Jessica Andrey Bogush, Ehdotus kuvan sijoittamisesta (pingotettu, verho), 2017, teos Dreamyssä.
- Alison Bechdel, Lepakkoelämää (Helsinki: Like, 2000). Alkuteos Dykes to Watch Out For (1986).
- Eve Kosofsky Sedgwick, Epistemology of the Closet (Berkley, University of California Press, 1990).
- Kalervo Palsa, teoksia Dreamyssä.
- Jacolby Satterwhite, En Plein Air: Music of Objective Romance: Track #1 Healing in My House, 2016, teos Dreamyssä.
- Nan Goldin, Pjotr ja Jörg sängyllä, Wolfsburg (1997), Pawel nauraa rannalla, Positano, Italia (1996), teoksia Dreamyssä. Laura Poitras, All the Beauty and the Bloodshed (2022), dokumenttielokuva.
- Bogna Luiza Wisniewska, teoksia Dreamyssä.
- Andrea Glik, “The Nervous System, Triggers & Glimmers!”, 2019. https://www.andreaglik.com/post/the-nervous-system-triggers-glimmers