Aika oikuttelee ja limittyy Kompassissa pohjoinen -näyttelyn teoksissa

Näyttelysalissa kohisee valuvan hiekan vaimea ääni. Esillä on neljä erikoisen muotoista tiimalasia, jotka pyörivät motorisoiduissa telineissä. Niistä kukin elää omaa elämäänsä, kun jatkuvassa liikkeessä oleva hiekka löytää epäsymmetrisissä lasisäiliöissä erilaisia reittejä.

Tiimalasit mittaavat aikaa. Niiden aika ei kuitenkaan ole suoraviivaista ja tasasyklistä, vaan moniulotteista, epätahtista ja oikullista. Se tuntuu pakenevan yrityksiä hahmottaa ja hallita sitä: se virtaa, kiihtyy ja takkuilee. Kyseessä on taiteilija Heini Ahon teos Fool’s Time III.

Aika on samaan aikaan jatkuva ja pysähtynyt

Tiimalasi nähdään myös Kaisaleena Halisen teoksessa Ikuisuus. Matemaattista äärettömyyden symbolia muistuttava esine makaa kyljellään, ja sen sisätilan halkaisee hohtava kultalanka kuin aikajana tai horisontti. Jana tuntuu paradoksaaliselta: aika on samaan aikaan jatkuva ja pysähtynyt. Halinen itse kommentoi teostaan:

”Jotkin asiat eivät lopu, vaikka niiden toivoisi loppuvan. Samanaikaisesti on ristiriitaista, että juuri näiden asioiden jatkuvuus on arvokasta.”

Halisen teoksessa jalometalli ylevöittää ajan; jotkin hetket nousevat toisten yläpuolelle ja saavat korotetun arvon. Kulta ja aika yhdistyvät usein myös kielessä: aika on kultaa, aika kultaa muistot. Kultakaudeksi kutsutaan ajanjaksoa, johon tiivistyy keskeisiä arvoon nostettuja tapahtumia ja suuria käänteitä.

Aika kytkeytyy muistiin ja minäkuvaan. Omaelämäkerrallinen muisti ei ole aukoton lineaarinen jatkumo, vaan sarja välähdyksiä, unohtuvan massan keskeltä nousevia hetkiä ja henkilökohtaisia kultakausia.

Muistot lomittuvat ja värittävät toisiaan

Eeva-Liisa Isomaan teoksissa Meri I ja Sydänmaisema käsitellään muistamista ja henkilöhistorian lukemista. Eteerisissä merimaisemissa taiteilijan lapsuudenmuistot Ylitorniosta sekoittuvat muistoihin residenssikausista Roomassa. Eri ikäkausien muistot eivät säily tyhjiössä vaan lomittuvat ja värittävät toisiaan.

Teokset muistuttavat monimutkaisuudesta, joka ajan käsitteeseen liittyy. Ilmiö on tuttu: ajatus ajasta tasaisesti etenevänä ulottuvuutena auttaa hahmottamaan arkea ja antaa illuusion hallinnasta, mutta ei useinkaan vastaa subjektiivista käsitystä sen kulusta. Ehkä ne myös johdattelevat pohtimaan ajankäyttöä ja arvostuksia. Mikä tekee asioista sellaisia, että ne palaavat vuosikausien päästä mieleen? Millaiset hetket katoavat? Entä mitä kokemukselle ajasta tapahtuu eri tilanteissa: työssä, läheisten seurassa tai puhelimen kuvavirtaa selatessa?

Teksti

Elina Pekkilä
kokoelma-assistentti