Digitalisoituvat museot avaavat aineistojaan

Perustaso verkossa on se, että kokoelma-aineistot ovat ylipäätään saatavilla, katsottavissa ja selattavissa, mielellään helppokäyttöisen palvelun välityksellä. Osa yleisöstä odottaa saavansa digitaalisia aineistoja myös käytettäväksi ja jatkojalostettavaksi pelkän katselun sijaan.

Museoalalla ajankohtaisen avoimuuspuheen taustalla on myös paine julkisrahoitteisten organisaatioiden tuottamien ja hallinnoimien aineistojen mahdollisimman laajasta hyödyntämisestä ja tarjolle saattamisesta. Kiasmankin kokoelmien kohdalla on kyse yhteisestä kulttuuriomaisuudesta ja myös Kansallisgallerian tuoreessa strategiassa painotetaan avoimen datan käytön edistämistä sekä vuorovaikutusta yleisön kanssa.

Toki keskustelua herättävät myös avaamisen kuvitellut tai todelliset negatiiviset vaikutukset. Menettääkö muistiorganisaatio tuloja tai vetovoimaansa, jos kaikki on tarjolla verkossa? Museoammattilaiset ovat jo pitkään suunnanneet katseensa hollantilaiseen Rijksmuseumiin, joka avasi aineistojaan laajasti verkkoon muutamia vuosia sitten, osittain myös jatkokäytön mahdollistaen. Sieltä saatu viesti on ollut, että museotuotteiden myynti ei ole kärsinyt ja kävijämäärätkin ovat olleet loistavia.

Aineistojen avaaminen on alkupiste

Avaaminen on organisaatioille aina oppimisprosessi. On melko tyypillistä ja myöskin suositeltavaa tehdä kokeiluja pienillä tai rajatuilla aineistokokonaisuuksilla ja katsoa miten prosessi toimii ja millaisen vastaanoton aineisto saa. Avaamisprosessi voi ohjata osaltaan myös avoimempaan organisaatiokulttuuriin. Avoimuus ja läpinäkyvyys edistävät taas puolestaan toimijaa kohtaan koettua luottamusta.

Avattu aineisto voi paljastaa asioita, joita ei ennen ole välttämättä huomattu tai noteerattu riittävällä tasolla. Tällaisia voivat olla esimerkiksi puutteet merkitsemistapojen yhtenäisyydessä, jotka nousevat esiin kun aineistoa käsitellään koneluettavassa muodossa. Palautetta ja lisätoiveita tulee avaamisen jälkeen melko varmasti myös oman organisaation ulkopuolelta.

Varsinkin digitaalisista kuvista puhuttaessa on nostettu esiin myös esimerkkitapauksia, joissa uusi alan ammattilaisten tuottama laillinen aineisto on korvannut verkossa liikkuneet huonolaatuiset kopiot. Tietysti myös teoksiin liittyvä tieto halutaan kaikkialle mahdollisimman oikeana.

Uuden tiedon raaka-ainetta

Julkaistua dataa voi käyttää sinällään, jolloin se voi olla vaikkapa datajournalistin lähdeaineistoa. Data nousee uuteen arvoon, kun sitä yhdistelee eri datasettien kanssa. Aineistoa voidaan laajentaa ja täydentää ja aineiston yhdistelemiselle rajoitteita asettavatkin lähinnä ohjelmoijien taidot ja luovuus, olettaen että aineistot on lisensoitu riittävän vapaasti. Aineisto voidaan liittää vaikkapa karttadatan päälle, ja siihen voidaan lisätä myös esimerkiksi ajallinen ulottuvuus: montako taideteosta minäkin vuonna on syntynyt paikassa X.

Datasta voidaan johtaa uutta tietoa ja datalle voidaan löytää uusia käyttöyhteyksiä, joita ei itse ole osattu ajatella, tai joihin ei itsellä olisi toteutusmahdollisuuksia. Aineiston ollessa kaikkien vapaassa käytössä ei halukkaille hyödyntäjille ole olemassa mitään taloudellisia tai suoranaisia teknisiä rajoitteita.

Voi myös olla, että joku tietää teoksista ja taiteilijoista enemmän kuin museo itse. Kiasmassa onkin järjestetty mm. Wikimaraton ja muita Wikipedia-sessioita, joissa vapaaehtoiset ovat kirjoittaneet Wikipediaan juttuja kokoelma-aiheisiin liittyen. Tämä on avoimen ja yhteisöllisen lähestymistapansa myötä myös kontrollista ja vallasta luopumista.

Aiheesta käytiin keskustelua Kultakuumeessa 6.8.2015, kuuntele lähetys YLE Areenasta: Arkistot auki – kenelle taide kuuluu?