The Economist -lehti oli kiinnittänyt huomiota siihen, että amerikkalaisten yliopistojen turvahysteria ja poliittisen korrektiuden vaatimukset alkoivat olla jo uhka sananvapaudelle. Ohiolaisessa Oberlin Collegessa opettajia oli ohjeistettu varovaisuuteen opiskelijoille tarjottavan kirjallisuuden osalta.
Kiellettyjen kirjojen listalle oli rankattu esimerkiksi nigerialaisen Chinua Acheben siirtomaa-aikaa kuvaava teos Things Fall Apart (1958), koska kirja saattaisi ”laukaista pahoja muistoja lukijoissa, jotka ovat kokeneet rasismia, kolonialismia, uskonnollista vainoa, väkivaltaa, itsemurhia tai muuta”. Korkeakoulun johto joutui lopulta hylkäämään ohjeistuksensa, koska opiskelijat nousivat vastustamaan sitä.
Kader Attia, ranskalainen, algerialaissyntyinen taiteilija, pyrkii päinvastaiseen. Kolonialismin aiheuttamia traumoja käsittelevissä installaatioissaan hän sanan mukaisesti tuo haavat esille, mutta osoittaa myös mahdollisuuden niiden parantamiseen tai ainakin lieventämiseen. Sen sijaan, että hän länsimaiseen tapaan yrittäisi pyyhkiä menneen pois, hän näyttää haavat, mutta korjattuina ja parsittuina.
Konkreettinen tapahtuma laukaisi taiteilijan tutkimusmatkan korjaamisen ideaan: Suorittaessaan 1990-luvulla siviilipalvelustaan Kongossa, Attian ystävä näytti hänelle lannevaatteen kangasta, jonka puhki kuluneen, hyönteisten syömän kohdan ystävän isotäti oli paikannut ranskalaisella, ruutukuosisella, niin sanotulla Vichy-kankaalla. Kankaan palassa Attia näki ei-eurooppalaisen kolonialistisen historian tulleen käännetyksi nurinpäin. Sisällyttämällä omaan perinteiseen kankaaseen valloittajan kankaan isotäti oli suorittanut sovitustyön ja toisaalta kääntänyt alistussuhteen ylösalaisin.
Tässä onkin ehkä suurin ero länsimaisen ja afrikkalaisen kulttuurin välillä. Monissa afrikkalaistraditioissa taisteluissa ja metsästysretkillä saadut arpeutuneet haavat ovat kuin kunniamerkkejä, ne saavat näkyä ja niitä jopa keinotekoisesti tehdään kasvoihin ja muualle vartaloon. Attian 2000-luvun alusta jatkuva teosten sarja, Repair, korjaaminen, ammentaa tästä arpeutuneiden haavojen esittämisestä.
Kiasmassa Eri mieltä – nykytaiteen toisinajattelijoita -näyttelyssä esillä oleva teoskokonaisuus, Kulttuuri, toinen korjattu luonto, koostuu Kamerunissa ja Senegalissa paikallisten veistämistä puuveistoksista. Veistokset on tehty ensimmäisen maailmansodan kasvoihin haavoittuneiden veteraanien (ns. ”Gueules cassées”) valokuvien pohjalta. Useimmiten eturintamaan lähetettiin tykinruuaksi siirtomaiden kansalaisia. Veistoksissa käytetty tiikkipuu on peräisin puista, jotka istutettiin suunnilleen samoihin aikoihin kuin sotilaat lähtivät rintamalle.
Veistokset tulkitsevat uudelleen näiden haavoittuneiden ihmisten elämää afrikkalaisella perinteisellä tavalla, joka sisältää sekä fyysisen että mystisen ulottuvuuden. Sama toistuu kahdessa tauluksi viritetyssä, vuodevaatteina käytetyssä kankaassa, joiden pinnan taiteilija on ensin repinyt rikki. Nämä ”haavat” on tämän jälkeen kurottu langalla tiiviisti umpeen siten, että arpikudos jää selvästi esiin muistuttamaan väkivaltaisista veitsen viilloista.
Attian sanoma on selvä: se, että unohdamme ja kiellämme, ei poista traumoja. Parannus tai sovinto on mahdollista ainoastaan näyttämisen ja tunnustaminen kautta.
