Ars Fennica 2017

Suomen merkittävimmän kuvataidepalkinnon Ars Fennican tämän vuotisten ehdokkaiden yhteisnäyttely Kiasmassa.

  • 13.10.2017–18.2.2018

Suomen suurimman kuvataidepalkinnon ehdokkaiden yhteisnäyttely avautuu Kiasmassa. Näyttely esittelee viisi suomalaista taiteilijaa tai taiteilijaparia, jotka ovat ehdolla vuoden 2017 Ars Fennica -palkinnon saajiksi.

Palkintoehdokkaat ovat Maija Blåfield, Pekka ja Teija Isorättyä, Perttu Saksa, Kari Vehosalo sekä Camilla Vuorenmaa. Heidän valokuvansa, maalauksensa, veistoksensa, installaationsa ja elokuvansa peilaavat suomalaisen nykytaiteen monialaisuutta ja erilaisten kerrontatapojen mahdollisuuksia.

Ars Fennica -voittaja on Kari Vehosalo

Tämän vuotisen Ars Fennica -palkinnon on saanut taidemaalari Kari Vehosalo. Palkinnon suuruus on 40 000 euroa. Kuraattori Beatrix Ruf valitsi voittajan ja perustelee valintaansa seuraavasti:

”Kun vierailin Vehosalon työhuoneella ja tutustuin hänen teoksiinsa Ars Fennica -näyttelyssä Kiasmassa, sain kokea syvällisesti ja järisyttävästi sen, miten tuttuakin tutumpi voi kaamealla tavalla muuttua täysin oudoksi. Teoksissa kuvat, ajattelun, metaforien ja symbolien historia sekä kielen funktio ovat kaikki osa teatraalista romahdusta, jossa toimimattomiksi käyneet inhimillisten halujen kulttuuriset ilmenemismuodot konfiguroidaan uudelleen.”

Yleisöäänestyksen voittivat Teija ja Pekka Isorättyä.

Viidettä kertaa Kiasmassa

Ars Fennica on Suomen suurin kuvataidepalkinto. Palkinnon myöntää vuosittain Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö Ars Fennica sr. Säätiö perustettiin vuonna 1990 edistämään kuvataiteita, avaamaan suomalaiselle kuvataiteelle uusia kansainvälisiä yhteyksiä ja innostamaan taiteilijoita heidän luovassa työssään.

Kiasmassa Ars Fennica -näyttely järjestetään nyt viidettä kertaa. Viimeksi palkinto jaettiin vuonna 2015, ja silloin sen voitti mediataiteilija Mika Taanila.

Lue lisää ARS Fennicasta

Teokset taiteilijoiden sanoin

Lue, mitä näyttelyn taiteilijat kertovat ARS Fennica -näyttelyn teoksistaan:

Maija Blåfield: Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä, 2017

”Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä on perättäisistä tarinoista koostuva episodielokuva. Teoksella on kehärakenne, eikä sillä siten ole alkua ja loppua. Kiasman näyttelyssä katsoja voi astua teokseen milloin tahansa.

Teoksen tarinat kertovat tuhoutumisesta ja säilyttämisestä. Ne ovat eri tavoin dokumentaarisia ja perustuvat todellisiin tapahtumiin, vaikka jokainen onkin omalla tavallaan uskomaton. Kerronnan keinot vaihtelevat suorasta dokumentaarisuudesta essee-elokuvaan.

Yksi tarinoista on kuvattu taksimatkalla arktisten Huippuvuorten Longyearbyenissä, ilmastonmuutoksen vuoksi parikymmentä astetta keskimääräistä lämpimämpänä helmikuun päivänä.

Kohtaus rakentuu turistiopastuksesta, josta on leikattu pois kaikki muu paitsi epätavallista säätilaa ja turvallisuutta koskeva selostus. Pimeyden ja sateen vuoksi mitään ei nähdä, ja katsoja on ainoastaan kuulemansa tiedon varassa.”

”Vakavia asioita ei oikein voi käsitellä ilman elämään olennaisesti kuuluvaa huumoria.”

”Kerronnallisten keinojen toista ääripäätä edustaa sienten seksikohtaus, jonka lopputuloksena lahoavasta talosta syntyy uutta elämää. Kohtauksessa kuullaan luontodokumentin kaltainen selostus, mutta sienten lisääntymisprosessia katsotaan inhimillistävästä näkökulmasta.

Aiemmin kirjoittamaani runoon Ohjeita muistomerkin pystytykseen perustuvassa osuudessa ainoa dokumentaarinen elementti puolestaan on lausunnan kuvituksena toimiva näkymä suurkaupungin rakennustyömaalle.

Vaikka elokuvan tarinat ovatkin erillisiä, aina jokin teema jatkaa edellistä kohtausta seuraavaan. Vesivahinko on koko elokuvassa eräänlainen alataso, jota äänimaailma korostaa.

Tykkään todella paljon vaikeista aiheista. Miten kertoa tuhoutumisesta siten, että joku haluaa sen myös kuulla? Silloin on kerrottava ensisijaisesti säilyttämisestä.

Vakavia asioita ei oikein voi käsitellä ilman elämään olennaisesti kuuluvaa huumoria. Tämän elokuvan mahdollistavat siinä esiintyvät ihmiset, jotka sympaattisuudellaan tekevät aiheesta käsiteltävämmän.”

Maija Blåfield

Syntynyt 1973 Helsingissä. Valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2004. Opiskellut myös käsikirjoittamista. Asuu ja työskentelee Helsingissä.

Pekka ja Teija Isorättyä: Nature Morte, 2017

”Nature Morte on uudelleentulkinta Hugo Simbergin teoksesta Kuoleman puutarha. Olemme toteuttaneet vanhan aiheen nykyihmisen näkökulmasta. Simbergin alkuperäinen etsaus on Kiasmassa esillä osana teosta.

Halusimme rakentaa Simbergin teoksen todeksi. Nature Mortea ei voi katsoa ulkopuolelta, vaan katsoja joutuu osaksi teosta. Kulkemalla labyrintissa hän herättää teoksen henkiin ja käynnistää koreografian.

Simbergin teoksessa puutarhaa hoitavat munkkimaiset luurankohahmot, meidän versiossamme taas elämää vaalivat kirurgia ja koneet. Teos sai alkunsa, kun saimme sairaalasta käytöstä poistettuja kirurginvälineitä.

Materiaali ja siihen liittyvä lataus – mitä kaikkea nämä välineet ovat nähneet – johdattivat meidät kuoleman puutarhaan. Kirurginvälineisiin on ladattu pelko ja toivo.”

”Samalla, kun teemme koneita, yritämme ymmärtää maailmaa.”

”Kun kuolema tulee lähelle, nykyihminen hakeutuu pois luonnosta, tehokkaiden hoitojen ääreen, koneiden leikkaamaksi. Sairaaloissa luonto on läsnä leikkokukkien muodossa. Silti me olemme luontoa, ja kuolema on osa luontoa. Kuolema ja luonto ovat läsnä myös teoksen nimessä, joka merkitsee ranskaksi asetelmamaalausta.

Samalla, kun teemme koneita, yritämme ymmärtää maailmaa. Teoksemme ovat eräänlaisia ajatusten leikkikenttiä.

Elämme kiinnostavaa historiallista aikaa. Nykyään digitaalisuus on kiinteä osa elämäämme. Yhtenäistä käsitystä ihmisen osasta osana luontoa ei ole vielä syntynyt tai ainakaan hyväksytty. Teoksessa mietimme nykyihmisen paikkaa jonkinlaisessa väli- tai rajatilassa. Siinä ovat läsnä pelko ja toivo, tuleva ja mennyt.

Kun työskentelemme yhdessä, opettelemme asioita koko ajan. Toinen alkaa tehdä jotain ja kehittää jotain osa-aluetta eteenpäin. Sitten hän opettaa toiselle. Toinen taas kehittää eteenpäin.

Yhdessä tekeminen on tavallaan myös statement: olemme valinneet, että emme keskity yksilökeskeiseen työskentelyyn ja ajatteluun. Yksi ihminen ei ole se merkittävin yksikkö tässä maailmassa. Meille luonnollinen ryhmä on oma puoliso ja perhe.”

Pekka ja Teija Isorättyä

Molemmat syntyneet 1980 Torniossa. Valmistuivat taiteen maistereiksi Aalto-yliopistosta 2010. Asuvat ja työskentelevät Torniossa ja New Yorkissa.

Perttu Saksa: useita teoksia

Teokset

Rose Is a Rose (2017), Ghost (2017), Cloud (2017), Mask (2017), Apple Mouth (2017), Flesh (2016), Swallow (2017), Blood (2017)

“Eläimen kautta tarkastelen ihmisenä olemista, sitä, kuinka toimimme ristiriitaisesti suhteessa luontoon, ympäristöön ja omaan itseemme. Minua kiinnostaa katsojan tietoisuus omasta paikastaan maailmassa, suhde omaan kehoon ja muihin ympärillä.

Eläimen tuttuus ja vieraus kiehtoo minua. Kiasmassa esillä olevat kerrokselliset muotokuvat hevosista tuovat esille eläimen, yksilön, samanaikaisia ajallisia läsnäoloja ja olemisen mahdollisuuksia. Muotokuvien rinnalla katson eläintä kulutuksemme kohteena – materiaalina, lihana ja verenä.”

”Eläimen tuttuus ja vieraus kiehtoo minua.”

”Huomioni on kiinnittynyt valokuvan historiaan, kuvan politiikkaan ja katsomisen tapoihin – paljastamiseen ja peittämiseen. Marmorimaiset kuvat ovat syntyneet lihaa ja verta esittävien kuvien digitaalisia värikanavia muokkaamalla, puhdistamalla epämiellyttävinä ja luotaantyöntävinä pitämiämme kuvia marmorinvalkeiksi.

Värivalokuvan modernien tekniikoiden rinnalla olen työskennellyt varhaisten 1800-luvun valokuvatekniikoiden parissa, joissa on puutteensa ja ominaispiirteensä, kuten punaisten sävyjen toistamisen mahdottomuus.

Näin ollen esimerkiksi kuvieni kohdetta, verta elementtinä itsessään, on lähes mahdotonta valokuvata. Tätä mahdottomuutta tavoitellessani valokuvan kemialliset jäljet ja kulumat ovat kietoutuneet osaksi kuvaa ja sen niin ikään nestemäistä kohdetta.

Ehkä kuvan subjekti onkin yhä läsnä materiassa, joksi olemme sen muuttaneet, ja se katsoo meitä takaisin, etäisyyksien päästä, mutta emme kykene vastaamaan katseeseen?”

Susan Sontag

Regarding The Pain of Others:

”Heikko myötätuntomme julistaa viattomuuttamme, mutta myös voimattomuuttamme. Siinä mielessä se voi olla (hyvästä tarkoituksestaan huolimatta) epäasianmukainen, tai jopa sopimaton, reaktio. Meidän on voitava sivuuttaa myötätuntomme sodan ja murhaavan politiikan uhreja kohtaan voidaksemme tarkastella sitä, kuinka etuoikeutemme ja heidän kärsimyksensä liittyvät yhteen, tavoilla joita emme halua edes kuvitella, koska toisen vauraus voi merkitä toiselle osattomuutta. Siihen kivuliaat, hämmentävät kuvat antavat vain ensimmäisen kipinän.” (suom. Perttu Saksa)

Perttu Saksa

Syntynyt 1977 Jyväskylässä. Valmistui Kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2008. Opiskellut valokuvausta myös Lahden muotoiluinstituutissa ja Islannin Taideakatemiassa. Asuu ja työskentelee Helsingissä.

Kari Vehosalo: useita teoksia

Teokset

Unabomber Home (2017), Three Figures on a Stage (2017), Baroque of Violence (The Auto-Erotic Decapitation of Jayne Mansfield) (2017), Unabomber Home (2015/2017), Object I (2017), nimetön (v. III) (2015)

”Minua kiinnostaa ihmiselon kohtalokkuus. Elämä on kaunista, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen.

Ars Fennica -näyttelyssä on kaksi kolmiosaista maalausta. Toisessa on vasemmalla Jayne Mansfield, Hollywood-tähti, joka kuoli autokolarissa vuonna 1967. Kolari on kuvattu saman maalauksen oikeassa reunassa.

Maalauksessa voi nähdä samoja merkityksiä kuin J. G. Ballardin kirjassa Crash sekä sen pohjalta tehdyssä David Cronenbergin elokuvassa. Niissä teknologia, seksi ja kuolema kietoutuvat kohtalokkaasti yhteen.”

”Minulle taide on filosofian laajennettu muoto.”

”Toisessa triptyykissä on rinnakkain kuvat ruumiinavauksesta ja eläinmuseon dioraaman täytetystä peurasta. Välissä on teksti, joka esittää kysymyksen kielen ja kuoleman suhteesta. Se on lainaus filosofi Martin Heideggerilta. Hänen mukaansa eläimet eivät voi kokea kuolemaa kuolemana, koska niillä ei ole kieltä. Kieli siis jakaa näitä kahta maailmaa.

Yhdessä maalauksessa ja veistoksessa on kuvattuna talo. Se kuuluu Theodore Kaczynskille eli Unabomberille, amerikkalaiselle kirjepommittajalle. Minulle se on mielenkiintoinen, voimakas symboli: ihmisen koti mutta samalla kauheuden näyttämö.

Maalauksessa Unabomberin katse on jäänyt kummittelemaan tyhjään taloon. Veistoksen sisältä kuuluu sydämenlyöntejä.

Kuvaan teoksissani väkivaltaisiakin asioita suoraan. Taiteeni lähtee kuitenkin humanismin perinteestä: taustalla on aito kiinnostus ihmiselämää kohtaan. Haluan tutkia maailmaa ja saada myös katsojan tekemään niin. Minulle taide on filosofian laajennettu muoto.

Suunnittelen teokseni viimeistä siveltimenvetoa myöten. Valokuvaan teokseen tulevat aiheet ja kokoan kuvan tietokoneella useista eri valokuvista. Lopuksi jäljennän sen maalauksena kankaalle.

Käytän realistista kuvakieltä, koska siinä on kotoisuuden ja tunnistettavuuden tuntu. Haluan kuitenkin piilottaa sinne pienen elementin, joka vieraannuttaa.”

Kari Vehosalo

Syntynyt 1982 Ylöjärvellä. Valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta 2010. Opiskellut semiotiikkaa ja filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä kuvataidetta Lahden taideinstituutissa. Asuu ja työskentelee Helsingissä.

Camilla Vuorenmaa: Kammio, 2017

”Puu on minulle tuttu mutta edelleen haastava materiaali. Mitä paremmaksi tulen, sitä enemmän siitä löytyy uusia tasoja. Maalaan ja kaiverran vuorotellen. Ars Fennica -näyttelyssä olevan teoksen olen tehnyt mäntylevylle.

Puulevyt päällystävät Kiasman näyttelysalin kaikkia seiniä. Halusin luoda huoneeseen samanlaisen tunnelman kuin egyptiläisessä hautakammiossa. Se on jotakin muinaista, mutta kuvissa on kuitenkin nykyajan ihmisiä. Olen miettinyt, miltä näyttäisi tämän ajan ihmisen hautakammio.”

”Teoksen jokaiseen yksityiskohtaan liittyy tarina.”

”Luonnostelen teoksiani valokuvaamalla. Viime syksynä kävin katsomassa taitoluistelun MM-kisoja Hartwall-areenalla ja kuvasin lämmitteleviä luistelijoita. Käytin teoksessa myös aiemmin ottamiani kuvia painijoista.

Urheilijoissa minua kiinnostaa ponnistuksen idea. Urheilu-urassa kiteytyy ihmisen elämänkaari ikään kuin tiivistetyssä muodossa. Kammion yksi seinä on täynnä urheiluaiheita.

Teoksen jokaiseen yksityiskohtaan liittyy tarina. Seiniltä löytyy yksityiskohta Victor Hugon kotimuseon käsin maalatusta tapetista, muistumia englantilaisen keskiaikaisen kirkon katosta, kuva Pinokkio-nukesta, eri maissa kuvaamiani lampaita ja norjalainen tie.

Vesi on toistuva elementti. Olen käynyt läpi matkoilla ottamiani valokuvia, jotka eivät ennen ole päätyneet taiteen aiheiksi.

Tässä teoksessa halusin olla henkilökohtaisempi kuin yleensä ja kääntää katseeni myös sisäänpäin. Olen miettinyt niitä hetkiä, jolloin olen kohdannut kuoleman ja siihen liittyvät seremoniat omassa elämässäni.

Henkilökohtaisten kuvien tekeminen oli vaikeaa mutta myös antoisaa. Niistä tuli abstraktimpia ja mystisempiä kuin muista aiheista.”

Camilla Vuorenmaa

Syntynyt 1979 Tampereella. Valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2005. Asuu ja työskentelee Helsingissä.