Vain pari viikkoa sitten pääministeri Sanna Marin piti mieleenpainuvan tiedotustilaisuuden, jossa käsiteltiin virusepidemian synnyttämää poikkeustilannetta Suomessa. Viranomaiset ryhtyivät valmistelemaan valmiuslain käyttöönottoa haavoittuvimpien väestöryhmien suojaamiseksi. Yhtenä toimenpiteenä viruksen leviämisen ehkäisemiseksi oli rajoittaa suurten yleisötilaisuuksien pitämistä ja sulkea kulttuurilaitokset kuten museot ja konserttisalit.
Olimme Kiasmassa jo ehtineet varautua koronaviruksen leviämiseen ja laatia yleisölle uudet turvaohjeet museokäyntejä varten. Olimme esimerkiksi lopettaneet kosketusnäyttöjen ja kuulokkeiden käytön tartuntojen välttämiseksi. Nyt jouduimme kuitenkin sulkemaan ovemme.
Yhteiskunnallinen toiminta on muuttunut rajusti ja odottamatta kaikkialla maailmassa. Tätä kirjoittaessani minun pitäisi oikeastaan olla viimeistelemässä puhettani Hullu rakkaus -näyttelyn avajaisiin. Seppo Fräntin mittavasta taidekokoelmasta koottu näyttely kuitenkin siirtyy kriisin jälkeiseen aikaan. Fränti lahjoitti elämäntyönään kartuttamansa kokoelman Kiasmalle kaksi vuotta sitten. Nykytilanteessa ja yleisötapahtumien ollessa kiellettyjä ”vuosikymmenen avajaiset” piti tietenkin peruuttaa.
Kriisiajan tarinat museoihin
Museoammattilaisina meidän tehtävämme on kysyä, millaisia tarinoita museot synnyttävät näissä pandemian ja dystooppisen mielialan oloissa. Miten kirjoittaa merkityksellistä historiaa kriisioloissa? Mitä meidän tulisi oppia?
Tulevia tarinoita tarvitaan, ja niiden tulisi olla keskenään linkittyneitä, yksilöllisiä kertomuksia kaikkialta maailmasta, ei toistella virallista totuutta eikä nationalistisia myyttejä. Uskon, että taiteilijat niin paikallisella kuin globaalillakin tasolla ovat tästä erittäin tietoisia. Heidän teoksensa tulevat nähtäviksemme nopeammin kuin aavistammekaan. Ensin todennäköisesti verkossa ja myöhemmin museoissa ja gallerioissa. Silloin taas tapaamme.
Leevi Haapala
Museonjohtaja
