Nykytaiteen museon tehtävänä on rakentaa kansallista kulttuuriperintöä keräämällä ajankohtaista nykytaidetta: Tavoitteena on omaa aikaansa mahdollisimman monipuolisesti kuvastava kokoelma. Tehtävä ei ole helppo, sillä nykytaide itsessään on jatkuvassa muutoksessa.
Millaisia tarinoita kokoelma sitten kertoo? Lyhyesti: se riippuu. Kokoelma on laaja ja se kasvaa koko ajan. Aikalaisina meitä kiinnostavat tietyt teemat, mutta tulevaisuudessa kokoelmasta etsitään ehkä vastauksia aivan toisenlaisiin kysymyksiin. Kun suunnittelimme kokoelmia esittelevää julkaisua, oli selvää, ettei kirja voi kattaa kaikkea. Tavoitteena olikin tuoda esiin kansallisen kokoelman ja nykytaiteen moninaisuutta.
Kuusi katsetta kokoelmaan
30-vuotista kokoelmaa juhlistava kirja avaa artikkelien kautta nykytaiteeseen kuusi eri näkökulmaa. Jokainen artikkeli liikkuu ajallisesti ja välineellisesti hyvin laajalla alueella. Varhaisimmat teokset ovat 1960-luvulta, tuoreimmat viime vuodelta. Tekstit eivät pyri kronologiseen kattavuuteen vaan tuomaan esiin kiinnostavia temaattisia juoneita. Ne on kirjoitettu yleistajuisesti, jotta kirjaan voisi tarttua kuka tahansa nykytaiteesta kiinnostunut.
Yksi taiteen kentässä näkyvä ilmiö liittyy katsojan rooliin. Taidehistorioitsija ja nykytaiteen tutkija Kaija Kaitavuori etsii kokoelmasta teoksia, joissa katsojalta edellytetään aktiivista osallistumista. Oli kyse sitten teoksen kanssa keskustelusta, ohjeiden noudattamisesta tai tarinankerronnasta. Kaitavuoren artikkeli havainnollistaa, miten nykytaiteessa on katsojan rinnalle syntynyt uusi rooli: osallistuja.
Toinen tyypillinen piirre nykytaiteelle on materiaalien moninaisuus. Kuraattori Satu Oksanen tarkentaa artikkelissaan nykytaiteen teosten haastaviin materiaaleihin, kuten hiuksiin, kukan terälehtiin, muoviin tai valokuituun. Miten taiteilijat ovat kiinnostuneet erilaisista materiaaleista ja mitä se edellyttää museolta?
Äänitaide nousi erityisesti 1990-luvulla nykytaiteen kentälle. Tämä lähtökohta on innoittanut intendentti Kati Kivistä tutkimaan omassa artikkelissaan ääntä nykytaiteessa. Kivinen kuitenkin tarkastelee ääntä laajemmin. Hän kuunteli kokoelmaa äänen, musiikin, tanssin ja äänettömyyden kannalta.
Edellä mainittujen lisäksi kirjassa on kolme muuta artikkelia: museonjohtaja Leevi Haapala kirjoittaa kokoelmista kansainvälisyyden näkökulmasta, taidehistorioitsija ja nykytaiteen tutkija Riikka Niemelä tarkastelee performansseja kameralle ja oma tekstini luotaa kokoelmien yhteiskunnallisia teoksia.
Avainnumeroita ja teoskuvia
Kokoelman kanssa työskennellessä tilastot ovat yksi tapa hahmottaa kokonaisuutta. Kirjaa varten päätimmekin selvittää kokoelmatietokannasta muutamia kysymyksiä, kuten sitä, miten eri vuosikymmenet ovat edustettuina tai minkä kokoisia kokoelmien sisällä olevat kokoelmat ovat. Entä miten eri välineet ovat edustettuina kokoelmissa?
Artikkelien ja tietoruutujen lisäksi kirja on runsaasti kuvitettu. Kuvien valikoiminen oli mielenkiintoista tiimityötä. Tarkastelimme museon näyttelyhistoriaa, eri aikakausia ja välineitä, sukupuolijakaumaa, ulkomaista ja kotimaista taidetta, sekä keskustelimme kollegoiden kanssa mieleenpainuvista teoksista. Kuvien valinnassa olennaista on visuaalisuus ja niinpä kuvatoimituksessa valokuvaaja Pirje Mykkäsen ja graafikko Timo Vartiaisen näkemykset toivat tärkeän lisän lopputulokseen. Teosten rinnastuksia on mahdollista tehdä kirjassa helpommin kuin näyttelyssä.
Nykytaiteen museo aloitti toimintansa vuonna 1991 ja nykyisin sen kokoelmaan kuuluu yli 8 500 teosta lähes 1000 taiteilijalta. Kokoelmaan hankitaan vuosittain 60–100 uutta teosta.
